Tämä blogi on tullut tiensä päähän. Olen pahoillani, että tästä ei tullut pitkäikäisempi ja etten paljasta henkilöllisyyttäni.

Valitettavasti en voi myöskään paljastaa, miten käsikirjoitukseni lopulta kävi. Siksi tarjoan teille kaksi vaihtoehtoista loppua, joista kukin saa valita itselleen mieluisan. Toinen niistä on fiktiota, toinen faktaa.

Lopetus numero 1:
Kissa räätälinä - "Ei tästä romaania tullut, tuli rukkaset"

Sain kustannustoimittajaltani pahoittelevan viestin. Hänen esimiehensä oli tyrmännyt käsikirjoituksen, ja oli jopa sitä mieltä, ettei se siitä enää uudelleen kirjoittamallakaan taida parantua.

Ryömittyäni kahdeksan minuuttia murheen alhossa nostin taas pääni. Minähän en anna periksi. Kuuntelen moitteet ja kirjoitan uudelleen. Joskus siitä vielä jotain tulee. Joskus minusta tulee vielä jotain.

Lopetus numero 2:
Ruma ankanpoikanen - "Omille siivilleen"

Minulle tarjottiin kustannussopimusta. Olen valtavan helpottunut. Romaani ilmestyy ensi syksynä. Vuosien työ on avannut yhden uuden oven. Kaikki on vielä edessä.

Uusi tekstini on komeaa, aitoa ja urhoollista. Se on kaikkea sitä, mitä tekstin pitää olla. Se on myös kaikkea sitä, mitä tässä blogissa "ensimmäiseksi käsikirjoitukseksi" kutsuttu teksti ei sitä lähettäessäni ollut.

Luin aamulla pätkän sitä ensimmäistä ja ilahduin. On hankala enää tavoittaa, miksi se oli lähettäessäni niin surkea. Outoa, miten sama teksti voi näyttää laatikkohoidon jälkeen taas tyystin erilaiselta.

Pahoin pelkään, että jos tästä lanugonukkaisesta poikasesta tulee kokonaisuus, ennen pitkää myös se saa minut irvistelemään. Mutta onneksi siihen on vielä kuukausien, vuosien matka.

Jos se ei kuulostaisi niin kornilta, sanoisin, että uusi orastava käsikirjoitukseni on pirun söpö.

Ps. Näin jossain lanugolle suomennoksen "utukarvat". Siinäpä vasta nimi esikoisrunokokoelmalle!

Olen aloittanut uuden romaanin kirjoittamisen, ja olo on kuin pahemman kerran lätkässä. Minulla on mielikuva siitä, minkälaisen kokonaisuuden teksti tulee muodostamaan, joskaan en uskalla lukea kirjoittamaani, jotta tuo sisäinen näkymä ei murenisi.

Tämä on pelottavaa ja hienoa. Kirjoittaminen on parasta.

Kuten kerroin, aloin torstaina hikotellen lukea aiemmin kirjoittamiani pätkiä uudesta käsikirjoituksesta.

Illalla sain puhelun ihmisiltä, joita en olen nähnyt viiteentoista vuoteen. Tapasimme perjantaina, vietimme iltaa meillä lauantaina. Kaikista maailman paikoista he olivat viettämässä talvilomaansa juuri minun kotikaupungissani.

Nuo ihmiset kuuluvat siihen aikaan, maailmaan ja fyysiseen ympäristöön, josta toinen tekstini kertoo. Sain heidät kuin lahjana hetkeksi takaisin.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näin unta, että olin siinä maassa ja siinä kaupungissa. Revin isovarpaankynttäni ja yllätyksekseni koko varvas irtosi. Hämmästykseni oli entistäkin suurempi kun huomasin, että varpaan alle oli kasvanut uusi varvas.

En tiedä, irtosiko minusta varpaana edellinen käsikirjoitus vai lopultakin se viidentoista vuoden takainen aika ja ne ihmiset. Joka tapauksessa olen varma siitä, että nyt on juuri tämän tekstin vuoro.

Lähetin tekstin eteenpäin. Siitä tuli aivan kamala. Silkkaa sontaa koko pläjäys. Parempi kun olisi jäänyt kirjoittamatta koko kakka.

Ehkä tämä vastenmielisyys on nyt tarpeellinen tunne. Luopuminen helpottuu.

Olen pinnistellyt kaksi kuukautta pitääkseni työinnon ja uskon tekstiini niin korkeana, että jaksan ja uskallan muokata käsikirjoituksen uusiksi. Tunnen tehneeni kovasti töitä. Silti kun luin tekstiä viimeisen kerran, minusta tuntui, ettei se ollut muuttunut miksikään. Jospa se tarkoittaisi sitä, että nyt tämä versio on valmis. Kenties siitä ei niin huono tullutkaan.

Välttääkseni tekstittömyyden, josta Sarahfearkin kirjoittaa täällä ja täällä, kaivoin heti esiin pienen, pörröisen uutukaiseni, jonka hylkäsin marraskuussa tämän tekstin tieltä. Luin pätkät ja ilahduin. Siitä voisi ehkä saada kiinni.

Eli taaskaan ei ole odotettavissa suuria uutisia. Olen valmistautunut taas viikkojen tai luultavimmin kuukausien odotukseen ennen kuin kuulen käsikirjoituksestani. Juuri nyt olen varma siitä, että vastaus on kiitos, mutta ei kiitos. Olkoon. Sitten minä yritän uudelleen, jos joku kustantamossa vielä suostuu lukemaan.

Sitä odotellessa yritän viihdyttää itseäni ja teitä uuden tekstin kirjoittamisella. Vielä kun saisin tämän jännityksenlaukeamishikan loppumaan.